Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti, että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli samalla veljellinen ja isällinen.
Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin saisi heidät erottaa.
Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella.
Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan.
Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi elämään.
Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää.
Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään muuta kuin Liisaa rakastaa.
Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa
Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa?
Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen.
Kenties hän voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä onnellinen jonkun toisenkin sylissä.