Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon kuin Johannes häntä. Vai rakastiko?
Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan?
Jos voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa ottaa samalta kannalta asia. Mutta ellei voisi? Silloinhan Johannes itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään.
Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin tapauksessa erottava.
Erottava ijäksi!
Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan?
Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta?
Olihan mahdotonta myös niin ajatella.
Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan rakkautensa.
9.