Jälleen oli joku viikko vierähtänyt.
Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut. Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi.
Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä jotakin samantapaista omassa sielussaan?
Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään.
Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä.
Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän välilleen.
Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä.
Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet.
Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja päämäärästään.
Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä, joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».