Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet.
Nyt ne alkoivat merkitä taas.
Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa.
Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista heräämistä.
Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään. Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen.
Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti, päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut ollenkaan.
Hän tuli toiseksi ihmiseksi.
Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi.
Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä.
Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa?