Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna.
Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja avartumista.
Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan.
—Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?
Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean, vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä.
Se oli rouva Rabbing.
Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa.
Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes kohotti kohteliaasti hattuaan.
—Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä.
Rouva Rabbing nauroi.