—Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa.
Ja te puhuitte itseksenne.
—Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella.
—Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti.
—Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili
Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani.
Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin kahdelta vanhalta tuttavalta.
—Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä viime tapaamisestamme.
—Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti.
—Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan.
Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut.
Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena hänen mieleensä painuneet.