Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.
—Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen käsivarteen painautuen.
Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa, epätoivoista intohimoa häneen.
—Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.
Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana.
—Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt.
—Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.
—Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta.
Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä.
Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut myöskin arkipäiväisen tuntemaan.