Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt yli-aistillisesti.
Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä.
Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla, tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.
Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle tunteelleen.
Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.
Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista kurjuuttaan.
Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.
—Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes.
Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä.
—Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.