—Mikä mielettömyys!
—Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.
Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta kertaa toisilleen muistuttelivat.
Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa.
—Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.
—Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti.
Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut.
—Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.
—Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa.
—Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse siinä silmänräpäyksessä.
Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli rakastunut.