Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan.
Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä pyhä kaupunki hänelle.
Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen vallankumous.
Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä, väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä.
Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen rakkaustarinansa.
Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut.
Eikä vain ulkopuolisena syynä.
Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan, että oli niin hyvää ihmistä maailmassa.
Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen.
Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä.