Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat voimat ja elämänvirrat esille sieltä.
Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä syvästi ja kauniisti rakastamaan.
2.
Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä.
Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet.
Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän vastustella tai keimailla hänelle.
Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.
Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa.
—Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi olento minulle.
Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle?