Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut.
—En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies, ihminen tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa.
Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut.
Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan ihmisyyden perikuva!
Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle.
Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi sen kaikesta päättäen aivan tosissaan.
Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli päätä-huimaavaa.
—Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi. Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani siveellisesti niin paljon korkeammalla.
Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean inhimillisen siveyden esikuvana.
Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen huulilleen.