Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti kohoilevan poven kumpujen alla.
Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa.
Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi olivat istahtaneet.
Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä, kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin miljoonavaltaa vastaan.
Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä ja surkuttelua.
Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan.
Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa.
Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle.
Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut, vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään.
Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja vääjäämättömästä vakaumuksesta.