—Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että minulla oli niin ikävä sinua.
—Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua ollenkaan.
—Minä?
—Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.
—Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä matkustitkin Muttilan kanssa.
Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin kajota siihen.
Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita
Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.
Niin jatkui päivällinen.
Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.
He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa, tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja ikävöiviksi.