Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla siis vähintään 11.
Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:
—Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.
Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.
Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.
Liisa heittelehti vuoteellaan.
Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan kasvoille paistamaan.
Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan päänkivistykseen.
Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua eilisestä viininjuonnistakin.
Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit. Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.