Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.
Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.
Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle. Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella itkunpurkauksella.
Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.
Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.
Sitten oli hänkin nukahtanut.
Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.
Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja tukassaan.
Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta. Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri naiselliselle kauneudelle.
Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin suloisesti uinahtaneet.