Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.
Entä itse kirkko sitten?
Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.
Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren luonnon laupiaille antimille.
Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa jälkimmäisiin.
Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella, hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla lepytettävissä.
Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan, joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.
15.
Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse kauhistui.
Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen vaskihärjän kupuun?