Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.
Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä muistoista ja tunnelmista.
Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään. Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin autuaiden hyvästi-jättö.
Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.
Mutta jos se olisi niin kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?
Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.
Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.
Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan, ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?
Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana, leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.
Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti, niin sen oli pakko tapahtua.