—Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu.
Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.
—Tyhjän vaunun?
—Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.
Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta junaan.
Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään.
Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!
Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu mahdollisesti toisi tullessaan.
Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista vai vihasiko hän niin sanomattomasti?
Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti minuun.
Näin oli yö kulunut.
Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja kysyi, mitä Johannes mietiskeli.