»Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.»
»Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.»
»Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?»
»Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille. Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat kokonaan sinun käytettävissäsi.»
Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta.
Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki:
»Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on vapaus ja sillä hyvä!»
Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin:
»Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.»
Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin taivaan vaskiset vallanpitäjät.