He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin.
Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui tilaisuus täydelliseksi komediaksi.
Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan.
Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet täällä jo hyvin tottua siihen.
Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi.
Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m. asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään.
Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa:
—Pyhä bambino!
Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy.
Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha, ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar.