Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä miehestä eikä toisen työllä elää.
Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä periaatetta.
Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet onnelliset.
Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.
Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.
Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.
Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet, velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä varten.
Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin kitaan!
Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.
Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät tarkoitusperät.