Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.
Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen rakastunut.
Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.
Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.
Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.
Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.
Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja pelastusta.
Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä, levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.
Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.
Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.