Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin häntä.
—Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän… Niin, tyttären kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen ääressä…
—Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.
—Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin, sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa … ei mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä…
—Tyttöparka!
—Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!… Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi, jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty…
—Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella tavalla?
—Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa… Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai kaupunkimatkoillaan…
—Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?
—Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle… Mitä hittoa? Ihminen on vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.