—Niitä voi olla…
Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:
—Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.
—Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti…
—Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää yhtä köyttä… Te ymmärrätte?
—Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.
—No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi, sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut … meillä on heikko sydän meidän suvussamme…
—Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys…
—Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus… No niin: tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani Bertel on tavallaan sekoitettu.
—Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa, joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan omituisten olosuhteiden vallitessa.