—Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
—Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia…
—Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei ole häneen vakavasti rakastunut.
—Häh?
—Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
—Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija… Minun poikani? Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä, hyvä.
Hän nousi lähteäkseen.
—Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi puoliääneen hänen korvansa juuressa: