—Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon akka, joka on tappanut hänet!… Sht! Se on minun yksityinen ajatukseni.
Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että maan ja taivaan välillä on paljon asioita…
Ovessa kääntyi hän vielä.
—Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii ottaa vastaan heidät?
—Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
—Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
—Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan…
Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.