11.
Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle, mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata häntä.
Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja tuttaviaan.
Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen asiansa.
—Päivää! Päivää!… Vai niin, sinä tahdot tavata minua?… Jahah, se
Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa…
Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä suositellut.
Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan liiaksikin.
»Jos hän on tehnyt itsemurhan…?»