Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
Paavo Kontio katsoi kelloaan.
—Tervetulemaan, sanoi hän.
Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa muodostuisi.
Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.