Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun, pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin. Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta…
Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla äänenpainollaan.
»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»
»Missä se on? Näytä se minulle siis!»
»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja totinen.»
»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien kaduillakin?»
»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»
»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan suurissa sivistyskeskuksissa.»
»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan kuuluvani.»