Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki läheni liian nopeasti.
Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.
Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat olevansa alasti eivätkä hävenneet… Heidän huulensa yhtyivät, heidän sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän, huolen ja ikävän… Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset… Huoahtaa kerrankin ennen kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja häpeästä.
—Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
—Eihän minulla ketään muita olekaan.
Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman, korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin eteen.
He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa, missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen sydämen sykintää kuuntelevana.
—Kerro! sanoi Paavo Kontio.
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon, taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää, pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa, epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!