Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva tunnusti olevansa yhtä irrallinen.

—Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio hotellin portailla.

—Ei. Mitäpä minulla voisi olla!

—Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.

Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan tulisi hänen vuokseen levottomaksi.

Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.

Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi! Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta vastaamassa.

Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.

Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen, hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen, tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.

—Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.