—Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
—En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
—Lopettakaamme se siis!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
Pajalan herra tuli samassa takaisin.
—Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta urhoa katseellaan osoittaen.
—Kyllä.
—Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
Me tapaamme huomenna.
—Näkemiin.
Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa hänen pojallista suojelustaan.