—Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
He nousivat kaikki ylös.
Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
—Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut. Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut tänne autollaan.
Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti ponnahtamassa.
—Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
Mitä se merkitsee?
—Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää kotia. Nyt te tiedätte sen!
Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän kätensä hitaasti kulmilleen.
—Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa… Anteeksi, minun täytyy hetkinen koota ajatuksiani.