—Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko…?
Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen. Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen viittaustaan.
Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä herkullisemmaksi pyöristynyt.
Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään … huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin silmänsä ja katsoi talon isäntään.
Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin. Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi velvollisuudekseen alottaa.
—Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään, sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
—Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä: