—Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
—Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on tervetullut minun kattoni alle.
—Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan. Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä…
Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua… Ja jälleen täytyi Paavo Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
—Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio tunsi heti hänestä pitävänsä.