Näissä mietteissä hän avasi portin.
—Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
—Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika kuulla heidän asiaansa.
Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton, josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä puhuttelemaan.
—Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti ja hiukan töykeästi kumartaen.
—Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään… Mies oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen…?
Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?… Sama vartalo, samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä mahdollinen.
Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin hopeakannel kuulijan sydämessä: