Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja perikadon.
Turha väistää, turha välttää sitä… Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä mahtoivat tuomion torvet toitottaa…
Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen. Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri nyt tavata häntä.
Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen edelleen.
Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen… Hänen olisi ollut mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen oli täysin itsensä vallitsija.
Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin kaikkia mahdollisuuksia… Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli paras alistua välttämättömään!
Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.