Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään? Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
Hän nukahti näine mietteineen.
Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan. Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo keski-yötä osoittavan.
Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan… Hän kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa… Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään ja lähempää… Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan…
Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja koetteli tirkistää yön pimeyteen.
Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään…