—Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla. Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.
—Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.
—Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki tapahtui.
Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.
Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja kuolemaa?
Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan loitommalle.
Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.
Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.
13.
Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään, kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan huolimatta.