Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä, kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä koskaan enää palajaisi … vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen salaisimpiinkin sopukoihin…

Siksi sanoi hän ääneen vain:

—Kerro!

Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta. Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut, sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään…

Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.

—Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
Sinä murhasit hänet todellakin?

—Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei ollut enää paljoakaan murhattavaa.

Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.

—Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä murhan!

Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon kuuristunutta miestä edessään.