—Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein ymmärtämään.
—Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?
—Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.
—Mikä?
—Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.
—Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?
—Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.
—Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.
Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen permantoa kiertämään.
Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa. Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?