—Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.
—Ja hän?
Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken oli hävinnyt.
Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.
—Pertti? Mitä hänestä?
—Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.
Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.
—Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?
—Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne… Pitkät puhteet, maaseudun yksinäisyys … oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!
—Eipä kylläkään. Entäs sitten?