Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.
—Sitä en epäile… No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne itsepintaisesti… Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas onnettomasta rakkaudestaan… Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein syntinä ja häpeänä.
—Poikaparka!… Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?
—Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä… No niin, lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.
—Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla…?
—Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata teitä… Teidän miehenne…
—Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!
—Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo teihin kuin parempaan itseensä…
—Parempaan?