—Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.
—Jahah. Tämän yön siis?
—Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin mielipuolet…
—Niin! Niin!
—Ja olette nyt siinä!… Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja herrat, jos suvaitsette.
Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.
—Ja huomenna?
—Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa, palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!
—Sen pituinen se, todellakin!
Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään, heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja kimalteli … kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren kultarihma hopeaisessa yössä.