Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan naisen olentoa.
Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?
Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida, aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen tapaista?
Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.
—Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.
—Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.
Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.
Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä vaitiolo.
—Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.
—Eikö?