—Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.
—Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?
—Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille, että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.
Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen puhetoveriinsa.
Se teki vaikutuksen.
—Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.
—Tytärpuoli. Iso, komea tyttö…
—Miksi hän ei mene naimisiin siis?
—Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista… Eikähän ole sanottu, että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.
Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.