Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?
Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?
Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään puolustaa?
Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet… Oh, hän oli nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!
Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!
Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.
Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.
—Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin…
Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.
Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.