Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:
—Te ette saa, te ette saa…
—Mitä minä en saa?
—Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
Mutta ei halpamaista, ei halpamaista…
Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.
Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle… Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi äskeistä käytöstään.
Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.
Näin vierähti jälleen hetki pari.
Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.
—On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää yötä toisillemme.