Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.
—Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut antavanne kaikki anteeksi minulle.
Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.
—Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään, jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko? Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?
Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.
—No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken olitte minut kuoliaaksi naurattaa.
Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
—Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!
—Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten sanoisi suuren ihmisen arvoinen…
—Minä pyydän…